Meidän laitosaika oli alle viikko, mutta se tuntui viikolta! Olin niin turvonnut ja kun katsoin itteän peilistä, niin näin muka laihan naisen!! :D Ei sitte kukaan voinu sanoa, että hyi saatana, miten turvonnu sie oot.. ;D En edes ehtinyt tuntea yksinäisyyttä tuolla maatessa. Olin niin onnellinen pojastani :) Vaikkakin odotin kukkia.. turhaan. Vieraita... turhaan... Se vaivaa yhä. Miksei kukaan halunnut tulla heti meitä katsomaan?? Öisin saatoin itkeä ikävää, mutta en aina. Ja olin onnellinen sektiosta. Sitä en enää pelkää. Vaikkakin jouduin opettelemaan kävelemään ja hengittämään uudestaan, niin sekään ei siinä vaiheess haitannut yhtään. Ja se hiton napapiikki, joita piti kotona vielä pistää viikon.. ai, että se sattui. Enkä piikkikammon vuoksi voinukkaan ite niitä pistää vaan siskoni kävi niitä pistämässä. Tästä kaikesta on kohta vuosi aikaa... Vuosi!!!! Missä tämä aika menee :D Ei perässä pysy! |